Sivut

torstai 2. huhtikuuta 2020

Osa 2. Perintö

Tässähän on melkein unohtanut, miltä uuden osan julkaiseminen tuntuu. En edes viitsi päivitellä, kuinka se mainitsemani tauko sitten venähtikin (vaikka nythän se tuli kuitenkin todettua), koska tämä tarinointini päivitystahteineen on lähinnä iso vitsi. Mutta suottapa sitä nyt hyvää tarinaa lopettamaankaan.

Suosittelen tarvittaessa kertaamaan edellisen osan tapahtumat edellisestä osasta. Toivottavasti ainakin joku saa tämän lukemisesta hippusen iloa itselleen.







Pahvilaatikko nurkassa tuijotti syyttävästi. Se oli lojunut samassa nurkassa paikoillaan jo viikkoja. Elisa yritti vältellä sen katsetta. Hän oli halunnut käydä tavarat läpi, halusi edelleen. Ei olisi pitänyt pitkittää asiaa, nyt aloittaminen tuntui aina vain vaikeammalta. Mitä Iiris-tädin tavaroiden penkominen oikeastaan hyödytti? Tai hänen, hänen tavaroitaan ne olivat nyt.



Empien Elisa haki laatikon ja kumosi sen keskelle huonetta. Joskus se olisi kuitenkin tehtävä. Saisipahan ainakin tavarat pois nurkista pyörimästä, vaikka ei Elisa voinut väittää että asialla olisi ollut suurtakaan merkitystä; hänen huoneessaan oli vallinnut alati paheneva epäjärjestys siitä asti, kun Jenni oli luopunut yrityksestä pitää koko talo järjestyksessä ja eikä ollut enää yksinkertaisesti astunut huoneeseen. Elisalle itselleen asialla ei ollut juurikaan merkitystä, hän tiesi tarkalleen mistä piti etsiä, kun jokin oli kateissa.



Iiris-tädin maallinen omaisuus ei ollut suuren suuri. Täti oli jättänyt Elisalle kaiken, mitä omisti, mikä tarkoitti käytännössä tätä pientä pahvilaatikkoa ja hänen vähäisten säästöjensä siirtymistä Elisan tilille. Laatikko sisälsi joitain virallisia papeireta ja todistuksia, vanhoja postikortteja, muutamia kirjoja, koruja ja muita epämääräisä esineitä, jotka eivät näyttäneet järin arvokkailta, mutta jotka jollain omituisella tavalla kuitenkin vetivät Elisaa puoleensa.
   Elisan ajantaju katosi. Tuntui, että hän olisi voinut viettää koko päivän tavaroita katsellen ja kosketellen. Hän poimi käteensä yhden kirjoista, hiveli sen rispaantunutta selkämystä ja avasi sen.
   Sivujen välistä tipahti jotain.




Elisa taitteli paperin auki.

Hyvä Iiris,

kiitos lähetyksestä, joka tuli viime kirjeesi mukana. Saimme korjattua sen pienen sattumuksen, josta, kuten varmasti hyvin muistat, puhuimme viimeksi. Nyt ei uskoisi, että mitään on ikinä tapahtunutkaan, niin hyvin se rohtosi tepsi. Sinusta on ollut suuri apu kokoelman täydentämisessä, voit luottaa siihen että täällä kaikki on hyvissä käsissä. Voi hyvin ja tule käymään kun ennätät,

- H.H.



"Elisa! Puhelimeen!"
Huuto alakerrasta keskeytti Elisan ajatukset juuri kun hän oli päässyt kirjeen loppuun. Hän joutui jättämään paperin käsistään ja kiirehti alakertaan.



"Haloo?" Langan päässä oli Jasmin. Elisa ei meinannut ensin saada mitään selvää ystävänsä kiihtyneestä selityksestä.
   "Hidasta vähän, mä en saa mitään selvää! Onko jotain sattunut?"



"Mä sain sen paikan, Elisa, mä pääsin kouluun! Tieto tuli tänään, mä pääsin kouluun!"
   "Mitä? Eikä! Ihan mahtavaa!"
   "Politiikan tutkimus, täältä tullaan!"



"No, tai siis, onneksi olkoon, äh, mä en saa sanaa suustani", Elisa nauroi puhelimeen. "Vaikka ei tämä mikään yllätys ollut, mä tiesin koko ajan."
   "Älä viitsi, mä en todellakaan rupea poraamaan täällä, vaikka fiilikset on nyt sellaiset että se voisi hyvinkin tapahtua. Hei kuule, porukat haluaa mennä ulos syömään tämän takia, mutta tule meille huomenna, okei?"
   "Totta kai! Huomiseen."



Elisa sulki puhelimen. Niin, ei se mikään yllätys ollut, niinhän hän oli sanonut itsekin. Miksi hänestä kuitenkin tuntui... Haikealta? Kateelliselta? Tyhjältä? Ei Elisa osannut sanoa, mitä tunsi. Varmaa oli vain se, että parin kuukauden päästä Jasmin olisi muualla, ja hän olisi yksin.





Kahvinkeittimen porina täytti hiljaisen keititön. Se oli Elisan suosikkiääniä, symboli rauhallisille aamuille. Isä ja Jenni olivat töissä, ja nyt lomien alettua Markustakin näki yhä harvemmin. Tämä nukkui myöhään ja pyöri illat kaupungilla.



Elisalla itsellään ei juuri ollut sen parempaa tekemistä. Isä painosti etsimään töitä, mutta ei niitä niin vain löytynyt, Kuusikallio oli pieni paikka ja hakijoita oli paljon. Lopulta isä oli tarjoutunut järjestämään Elisalle asisstentin paikan omasta firmastaan. Elisa oli kieltäytynyt heti. Asiasta oli melkein saatu aikaiseksi riita, mutta Elisa ei, sen paremmin kuin isänsäkään, ollut riitelyyn taipuvainen. Niinpä asiasta ei enää puhuttu.

Elisa tiesi olevansa kiittämätön ja luultavasti tyhmäkin. Työpaikka tarkoittaisi rahaa ja sitten omaa asuntoakin, tätä menoa hän pyörisi isän ja Jennin nurkissa vielä kolmekymppisenäkin - ja sitä Elisa ei todella halunnut. Häntä ei vain kiinnostanut vastailla puhelimeen ja juosta kopiokoneella ja hakea kahvia miehille, jotka istuivat tietokoneiden ääressä tekemässä voittoa yritykselle, jonka johtajilla oli jo valmiiksi rahaa kuin roskaa.
   Kahvi oli valunut.



Elisa kaatoi itselleen kupillisen, ja yritti olla ajattelematta, että hänen isänsä oli juuri sellainen johtaja. Pyöritellessään hajamielisesti kuppia kädessään hän muisti yhtäkkiä jotain. Olisiko aivan naurettavaa ajatella, että jos hän nyt päästäisi irti kupista, se jäisi leijumaan ilmaan? Oli tietysti.



Mutta silti, olihan hän nähnyt lentäviä astioita ennenkin. Ei siitä ollut kauaakaan, kun Elisa oli yllättänyt lautasellisen hedelmiä leijuvan keskellä makuuhuonettaan. Edes tiedostamatta asiaa Elisa päästi irti kahvikupistaan.



Hiljainen perkele pääsi hänen suustaan, kun kuppi räsähti pieniksi palasiksi ja kahvi levisi pitkin lattiaa. Mitä hän oli oikein ajatellut?





Voi hyvin ja tule käymään kun ennätät.

- H.H.

Elisa oli lukenut paperinpalan läpi niin monta kertaa, että osasi sen ulkoa, muttei siitä huolimatta ymmärtänyt kirjeen sanoista yhtään mitään.  Elisa terästi muistiaan. Oliko täti joskus puhunut rohdoista tai maininnut lähettäneensä jotain jollekin, oliko hän edes puhunut tuttavistaan? Hän ei voinut muistaa. Entä kuka oli H.H.? Isoäidin nimi oli ollut Helmi, voisiko kirje olla häneltä? Mutta ei se käynyt järkeen, H-kirjaimia oli kaksi. Helmi oli ollut Kuusela, niin kuin äitikin tyttönimeltään. Ei tämä johda mihinkään, Elisa huokaisi.



Hänen oli pakko kaivaa kirje jälleen esille. Kirjekuorta ei ollut, ei liioin lähettäjän tietoja, ei päiväystä. Hän luki paperin kertaalleen, ja yritti etsiä sanojen joukosta jotain mihin tarttua. Ne eivät kertoneet sen enempää kuin ennenkään.
 Sitten hän vilkaisi kirjeen kääntöpuolta, ja huomasi pienen merkinnän paperin kulmassa. Se oli leima, niin kuin vanhassa kirjepaperissa oli tapana. "Halvarssonin Antiikki", koukeroisin kirjaimin.



Nopea googlaus kertoi, että Halvarssonin Antiikki oli edelleen pystyssä ja liike sijaitsi - "Ei voi olla totta", Elisa sanoi puoliääneen - Kauppakadulla, aivan Kuusikallion keskustassa. Perustaja Helge Halvarsson, kerrottiin yritystietorekisterissä. Helge Halvarsson, H.H.! Sen enempää tietoa yrityksestä ei löytynyt, ei nettisivuja, ei mitään. Siitä huolimatta hän oli saanut kiinni jostain Iirikseen liittyvästä, oli se kuinka hataraa tahansa. Elisa tunsi voitonriemua, vaikkei hänellä ollut hajuakaan siitä, mitä hän tällä tiedolla oikein tekisi.



Samassa näytön alareunaan ilmestyi pieni ilmoitus, ja kilahdus kertoi hänen saaneen sähköpostia. Elisa klikkasi viestin auki ajatukset edelleen kirjeessä. Se oli varmasti roskaposti, ei kukaan hänelle koskaan kirjoittanut.
   "Hei", Elisa luki, "kiitos hakemuksestanne, Elisa Vaahteralehto." Hän osaisi jatkaa viestiä itsekin, 'valitettavasti tällä kertaa valintamme ei kohdistunut teihin'.  Haluaisimme kutsua teidät työhaastatteluun -"
   Elisa pysähtyi. Haastatteluun? Hän luki uudestaan. Yksi hänen lukuisista työhakemuksistaan oli tuottanut tulosta. Paikka oli pieni kahvila keskustassa, jonne Elisa oli laittanut lyhyen ja mitäänsanomattoman hakemuksen valmistautuen siihen, ettei ikinä tulisi kuulemaan mitään paikasta, niin haluttuja kahvilatyöt olivat.
   Heidän täytyy olla todella epätoivoisia, Elisa ajatteli, ja kirjoitti haastattelupäivän kalenteriinsa pystymättä estämään hymyä.




Se oli naurettavan helppoa. Elisan ei ollut tarvinnut edes poiketa paljoa tavanomaiselta kävelyreitiltään, ja yhtäkkiä hän seisoi antiikkikaupan edessä. Tieto paikan olemassaolosta ja välittömästä läheisyydestä ei ollut jättänyt Elisaa rauhaan, ja niinpä askeleet olivat johdattaneet hänet sinne kuin itsestään.

"Halvarssonin Antiikki" seisoi pienessä kyltissä oven yläpuolella, ja niinpä Elisa koetti ovea. Ilmavirta hulmautti hänen hiuksiaan kevyesti, kun ovi aukesi ja päästi hänet sisään. Kauppa oli aina ollut siinä, hän muisti, hän oli kävellyt sen ohi usein kiinnittämättä siihen juuri lainkaan huomiota.




Sisällä leijui sellainen paperinen haju, mikä vanhoista kirjoista usein lähtee. Antiikkia tosiaan oli, kuten kyltissä oli luvattu. Vanhaa tavaraa oli koottu pinoiksi ympäri kauppaa niin tiiviisti, että vaikutti mahdottomalta, että, jos joku olisi halunnut ostaa jonkin esineen, sitä olisi enää saatu kaivettua esiin kaiken sen paljouden alta.
   Paikan lumo oli niin voimakas, että Elisa olisi voinut uppoutua tutkimaan sen syövereitä vaikka iäisyyksiksi, ja hetkeksi hän unohti, miksi oli tullut. Tai ei, oikeastaan hän ei edes tiennyt, miksi oli tullut. Samassa hän sai kiinni omituisesta tunteesta, joka oli vallannut hänet heti hänen astuttuaan ovesta sisään. Aivan kuin häntä olisi tarkkailtu.



Kissa istui niin hievahtamatta, että Elisa luuli ensin sitäkin koristeeksi. Häntä tosiaan tarkkailtiin. Kissa oli elävä ja katsoi häntä niin läpitunkevasti, että katsottuaan hetken takaisin Elisan oli myönnettävä sille murskavoitto tuijotuskilpailussa. Toisella silmäyksellä hän tajusi, että oli nähnyt kissan ennenkin. Hän tunsi tämän kissan, jos eläimiä ylipäätään voi tuntea. Mutta niin se oli, yhdelläkään toisella kissalla ei olisi tuollaisia silmiä, ei noin sinisiä.
   "Hei? Onko täällä ketään?" Elisa huhuili. Ei vastausta, ei ääntäkään. Eläintä lukuunottamatta kauppa vaikutti tyhjältä.



"Niin?" Elisa hätkähti ääntä, paikassa oli jotain sellaista, mikä sai hätkähtelemään vähästäkin. "Voinko auttaa jotenkin?"
   Takahuoneesta astui esiin tummapiirteinen nainen. Hän oli olemukseltaan niin varautunut, ja hänen äänensä oli niin kysyvä, että hän vaikutti melkein hämmästyneeltä, että kauppaan oli todella astunut asiakas.



Elisa häkeltyi. Oliko häneltä jäänyt jotain huomaamatta, oliko paikka kiinni, eikö hänen olisi kuulunut olla siellä? Nainen ei ilmeisesti kuitenkaan ollut aikeissa ajaa häntä pois. Elisa haki sanoja. Olisiko parempi teeskennellä olevansa vain ohikulkumatkalla, vai pitäisikö hänen mennä suoraan asiaan? Ja mihin asiaan? Kysyä, oliko nainen tuntenut Iiris-tätiä? Ja mitä sitten vaikka olisikin. Tämä alkoi tuntua huonolta idealta.



"Etsitkö sä jotain tiettyä?" nainen kysyi sitten pääteltyään, ettei ainakaan Elisa edistäisi tilanteen kulkua.
   "En, en", Elisa sai köhittyä. "Kunhan tulin katselemaan. Tai ajattelin vaan, kun en ole koskaan..."
   "No, katsele toki", nainen sanoi epäröiden, kuin olisi joutunut miettimään, miten asiakkaalle puhutaan. Elisa hymähti pienesti sanoakseen jotain, mutta sanoja ei tullut ulos. Kaupan pölyinen ilma kuivasi kurkkua.



"Hienoja nuo", hän totesi sitten jotain sanoakseen, ja hänen epämääräinen viittauksensa osui vanhoihin vaaseihin, joita oli huoneen nurkassa isossa ryppäässä. Naista ei saisi päästää näkyvistä. Muuten hän joutuisi keksimään jotain saadakseen tämän houkuteltua uudestaan pois takahuoneesta, pahimmassa tapauksessa ostamaan jotain, ja ties kuinka kalliita nuokin vaasit olivat.
   "Ne on olleet meillä vuodesta -71 asti", nainen sanoi. Elisa oli katselevinaan vaaseja, kun nainen selitti niiden alkuperästä. Mahtoiko tämä osata kertoa yhtä tarkasti kaupan jokaisesta esineestä, Elisan mielessä käväisi, mutta sitten hän palasi polttavampaan kysymykseen. Miten ihmeessä hän saisi käännettyä keskustelun suunnan?

"Tuota, sattuuko Helge olemaan paikalla?", hän kuuli sitten itsensä kysyvän. Hienoa. Kepillä jäätä sitten, tai pikemminkin puunrungolla.
   Naisen silmät kapenivat hetkessä. "Ei, ei ole. Minä hoidan tätä paikkaa nykyään.. enimmäkseen", hän sanoi sitten, ja jatkoi hetken päästä hitusen enemmän epäilyä äänessään: "Miksi sä häntä etsit?"



Elisa päätti olla rehellinen, nyt kun oli sillä tiellä kerran aloittanutkin. Ainakaan nainen ei kieltänyt tuntevansa tätä Helgeä.
   "Luulen, että hän saattoi tuntea mun perheen", Elisa sai sanottua ja yritti pitää äänensä vakaana, vaikka jänitys yritti värisyttää sitä. "Tai ainakin mun isotädin. Iiriksen. Iiris Venna."
   Naisen silmät laajenivat. Oli kuin sähkövirta olisi kulkenut hänen lävitseen.



"Voi taivas", hän henkäisi. "Oletko... Voi taivas", hän sanoi taas ja madalsi ääntään. "Oletko - ei, on parasta että mennään tuonne taakse. Odota siinä", hän sanoi ja kävi lukitsemassa oven. Kissa hyppäsi alas tiskiltä. Hetken näytti siltä, kuin nainen olisi nyökännyt kissalle, saattoi nyökätäkin, Elisa ei ollut varma.
   "Seuraa minua."



Nainen johdatti hänet kaupan takaosaan. Hän oli ilmeisen tuohtunut, kiireen tuntu tarttui Elisaankin. Takahuone oli ikkunaton ja hämärä, yhtä täyteen sullottu kuin myymälän puolikin. Nämä tavarat vain olivat edelleen purkamattomina pahvilaatikoissaan. Nainen viittasi Elisan istumaan yhteen eriparisista tuoleista, joita oli koottu jykevän puupöydän ympärille.



"Elisa. Vai mitä? Sä olet Elisa."
   "Olen", Elisa sanoi hitaasti. "Mitä - Miten - Mistä sä -"
   "Kuule", nainen keskeytti hänet ja oli sanomaisillaan jotain, muttei sitten sanonutkaan. "Kuule", hän aloitti uudestaan. "Voi ei, mä olen todella huono tässä", hän sanoi sitten vaimeasti enemmänkin itselleen kuin Elisalle. "No, tästä lähtee."
   Elisa ei pystynyt pidättelemään itseään enempää. "Mistä sä tiedät mun nimen?"
   "Kuuntele", nainen sanoi taas hätäisesti ja haki seuraavia sanoja. "Niin. Ei, odota." Nainen nousi ylös. "Mun pitää antaa sulle jotain."

"Mä tiesin, että tämä päivä koittaisi, olisi pitänyt valmistautua tähän paremmin", nainen mutisi silmäillessään kirjahyllyä, eikä Elisalla ollut aavistustakaan mistä tämä puhui. Löydettyään etsimänsä nainen palasi pöydän ääreen ja laski sille kirjan, muttei istunut alas.



"Seurattiinko sua, kun sä tulit tänne?"
   "Mitä?"
   "Vastaa nyt vaan. Seurattiinko?"
   "No, ei, en mä tiedä. Miten niin? Miksi kukaan sellasta tekisi?"
   "Eli sulla ei ainakaan ollut sellaista tunnetta? Oletko ihan varma? Tarkkailitko ympäristöä?"
   "Mitä? En kai, en mä... En mä huomannut mitään, kai sellaisen nyt huomaa. "
   "Yllättävän monen asian huomaa vasta sitten, kun alkaa kiinnittää huomiota", nainen sanoi jälleen sillä samalla vaimealla sävyllä. Hän näytti kuitenkin rauhoittuneen hieman.



"Anteeksi, mä en tajunnut edes esitellä itseäni", nainen sanoi ja istuutui. "Mä olen Silva."
   "Elisa", sanoi Elisa. "Vaikka sen sä jo tiesitkin." Nyt Elisa näki ensimmäsien kerran jonkin hymyntapaisen hänen kasvoillaan.
   "No, Elisa. Kuinka paljon sä oikein tiedät äitisi suvusta?"
   "En paljoakaan", Elisa vastasi, ja asian myöntäminen kirveli.
   "Niin, etpä tietenkään"; Silva huokaisi, ja Elisa tunsi ärtymyksen ja häpeän sekaisen piston.


"Äiti kuoli, kun mä olin lapsi", hän sanoi melkein kuin puolustautuakseen. "Enkä mä koskaan ehtinyt tavata äidin vanhempia, ne kuoli jo paljon aikaisemmin."
   "Ymmärrän. Kuule, Elisa, mä aion nyt kertoa sulle asioita. Ja mä varoitan, että saattaa kuulostaa susta oudolta." Elisasta tuntui oudolta jo nyt, mutta hän ei sanonut sitä. "Mutta me selvitään tästä paljon helpommalla, jos sä vaan kuuntelet etkä kysele mitään, ja uskot kaiken mitä mä sanon, okei?"
   "No, kyllä kai. Riippuu varmaan siitä, mitä sä kerrot."
   "Hyvä vastaus, ikinä ei pitäisi uskoa ventovieraan sanaan, ei varsinkaan sun, mutta tämä on poikkeustapaus."



Silva viittasi pöydällä odottavaan kirjaan. "Tämä on Annan päiväkirja."
   "Mitä?!" Tuntui kuin Elisasta olisi lyöty ilmat pihalle. Äidin päiväkirja? Äidin päiväkirja oli tällä tuntemattomalla Silvalla pölyisen kaupan uumenissa?
   "Miksi se on täällä?"
   "Mä oon tulossa siihen." Silva piti tauon.



"Tämä ei ole mikä tahansa muistikirja. Siinä on tietoja. Tärkeitä tietoja, ja vaarallisia. Lue se, siitä selviää kaikki."
   "Mitä -"
   "On muutakin. Elisa, sun äiti ei ollut tavallinen kuolevainen. Hän oli... Lumottu, niin kuin me sanotaan. Hänellä oli erityisiä kykyjä. Voimia. Niin oli myös sun isovanhemmilla, koko sun äidinpuoleinen suku on lumottuja. Ja, luonnollisesti, niin olet säkin."



Elisa ei sanonut mitään. Hänen poskiaan kuumotti. Ääni hänen päässään huusi, ettei missään ollut mitään järkeä, hänen teki mieli nauraa tai suuttua tai lähteä pois kuuntelemasta tuon hullun naisen puheita, mutta jokin osa häntä esti tekemästä mitään. Osa, joka vasta nyt alkoi heräillä hänen sisällään, sanoi hänelle, että hän oli aina tiennyt sen, eikö ollutkin. Ettei se oikeastaan ollut niin ihmeellistä, että, kun tarkemmin mietti, kaikki kävikin järkeen.

"Etkö aio sanoa mitään?" Silva kysyi huolestuneena. Elisaa heikotti. "Elisa?"  Nyt ihoa jo poltti. Silvan kuva sumeni hänen silmissään ja musteni lopulta kokonaan.




"Juo tämä, se auttaa."


Elisa räpytteli silmiään, yritti hahmottaa missä oli. Silvan kasvot tarkentuivat hänen näkökentässään. Tämä oli eri paikka. Huone muistutti jonkinlaista mystistä työhuonetta. Seinät olivat korkeiden kirjahyllyjen reunustamat, pöydillä ja hyllyillä oli kasapäin kirjoja ja muita esineitä, jollaisia Elisa ei muistanut koskaan nähneensä. Ainoa valonlähde oli yksi palava kynttilä.



Elisa otti Silvan tarjoaman lasin vapisevin käsin. Hän keräili itseään, ja mietti, oliko hän menettänyt tajuntansa lisäksi järkensäkin. Nurkassa padassa, jota joku olisi ovinut kutsua noidankattilaksi, kiehui hiljakseen epämääräistä vihreää nestettä. Ei saatana, Elisa ajatteli ja nyt hänen teki mieli nauraa.
   "Tuntuuko jo paremmalta?" Silva kysyi. Elisa nyökkäsi ja selvitti kurkkuaan.





"Juo nyt, ei siinä mitään myrkkyä ole. Se on vettä." Elisa nosti lasin huulilleen ja joi. 
   "Missä me ollaan?"
   "Sanotaan, että tämä on takahuoneen takahuone. Älä järkyty, mä tiedän että täällä on vähän eri meininki kuin tuolla toisella puolella. Ei ollut tarkoitus vetää sua suoraan syvään päätyyn, mutta tilanne vähän niin kuin vaati sitä."
   "Mitä tapahtui?"



"Sä vähän ylikuumenit ja pyörryit hetkeksi. Mutta ei hätää. Mä luulen, että voima sussa ilmoitti olemassaolostaan. Musta sä suhtauduit yllättävän hyvin", Silva sanoi ja hymyili vähän. "Mä odotin pahempaa. Mutta sä olet varmaan saanut ihan riittävästi todistetta siitä että tämä on todellista?" Silva viittasi ympärilleen. Elisa vastasi hymyyn, vaikkei ollutkaan oikein varma mistään.
   "Joo, taisin mä saada. Pari asiaa jäi vielä vähän epäselväksi", hän sai sanottua. "Tai oikeastaan mä en tajua mitään. Voitaisiinko jatkaa?"
   "Jos lupaat pysyä tajuissasi", Silva sanoi, ja Elisa lupasi yrittää.



"Mä en ole oikea henkilö kertomaan tätä kaikkea. Asiat vaan nyt menivät näin", Silva sanoi. "Mä olen yrittänyt jäljittää sua iät ja ajat, mutta se kävi käytännössä mahdottomaksi sen jälkeen, kun... Ja sitten sä ilmestytkin tänne itse!"
   "Jäljittää mua?"


"Mun piti huolehtia, että Annan päiväkirja päätyy sulle. Tai oikeastaan se oli Iiriksen tehtävä. Annan kuoleman jälkeen Iiris säilytti sitä, kun odotettiin, että sä kasvaisit vanhemmaksi. Iiris jätti kirjan Helgelle tänne talteen, arveltiin, että tämä olisi turvallisin paikka. Mutta joitain vuosia sitten Helge menetti yhteyden Iirikseen. Sun ympärillä oli niin vahvat suojaukset, ettei kellään meistä ollut mitään mahdollisuutta saada sua käsiimme. Vain Iiris olisi päässyt niiden läpi tai saanut ne purettua, ennen kuin sä tulit täysi-ikäiseksi. Ja kun sä sitten täytit kahdeksantoista, mulle tuli toden teolla kiire. Helge ei ollut enää täällä, enkä mä tiennyt susta mitään muuta kuin nimen."



"Mitä - miksi - mutta -" Elisa veti henkeä. Oli niin paljon kysymyksiä, ettei hän tiennyt mistä aloittaa. 
    "Anteeksi nyt, mutta kuka sä olet? Mistä sä tiedät tämän kaiken? Tai Helge? Onko.. Oletteko tekin näitä, tuota -", sana tuntui oudolta Elisan suussa, mutta hän yritti kuulostaa siltä, että se kuului hänen arkipäiväiseen sanavarastoonsa, "- lumottuja."
   "Helge oli kuolevainen. Tai siis tavallinen ihminen, miten sen nyt haluaa ilmaista. Hyvin harva kuolevainen tietää meidän maailmastamme, mutta Helge oli poikkeus. Odotas."



Silva hävisi hetkeksi hyllyjen väliin ja palasi mukanaan jonkinlainen kirstu. Hän viittasi Elisan pöydän ääreen.
   "Etkö sä ole koskaan ihmetellyt, missä kaikki valokuvat sun suvusta on?"
   "Mutta", Elisa henkäisi, "mä luulin, että..." Olihan hän joskus kysynyt isältään, miltä isovanhemmat olivat näyttäneet. "Mulle sanottiin, että kaikki kuvat oli hävinneet. Tai ettei niitä ollut."
   "Ennen katoamistaan Iiris toi tänne muitakin tavaroitaan säilöön. Valokuvissa on voimaa. Mitä vähemmän sä tiesit, sitä paremmassa suojassa sä olit."


Silva selasi esiin vanhan hääkuvan. Elisa tuijotti kuvaa. Hän tiesi kysymättäkin, keitä siinä oli.
   "Helge tunsi Emilin ja Helmin, sun isovanhempasi, ja myöhemmin myös Iiriksen. Hän oli tosi läheinen Emilin kanssa, he olivat aivan kuin veljekset. Helge oli hirveän kiinnostunut kaikesta taikuuteen liittyvästä ja tämä kauppa toimi tavallaan kulissina hänen tutkimuksilleen. Hänen oli keräilijänä hirveän helppo päästä käsiksi vaikka mihin harvinaisiin taikaesineisiin. Yllättyisit, jos tietäisit, kuinka paljon kuolevaisilla on hallussaan tavaraa, joiden alkuperästä he eivät tiedä tuon taivaallista."



Silva vaikutti taas ikään kuin uponneen ajatuksiinsa ja puhuvan itselleen. Sitten hän havahtui ja vaikutelma karisi pois.
   "Jokin aika sitten Helge kuoli ja tämä paikka jäi mulle. Se on pitkä tarina, mutta... Voisi kai sanoa, että mä olin vähän niin kuin ottotytär Helgelle. Niin, ja mitä muhun tulee, mä olen puolihengetär."
Liikaa informaatiota, Elisa ajatteli, ja yritti karistaa alkavan huimauksen tunteen. "Mikä? Tai siis.. mitä se tarkoittaa?"
  "Äiti oli metsänhenki, isä kuolevainen. Mä olen vähän niin kuin poikkeustapaus. Mutta ei mennä nyt siihen." Elisalle se sopi hyvin, hän ei ollut varma kestäisikö enää enempää yliluonnollisuutta, vaikka pahoin pelkäsi, että sitä oli tulossa ja kestettävä oli. Silva etsi käsiinsä toisen valokuvan.



Se oli äiti. Äidistä Elisa oli nähnyt kuvan aikaisemmin, vain yhden, sen, joka oli isän työpöydällä. Sen, jossa oli äiti ja isä ja hän itse äidin sylissä. Tässä äiti oli nuorempi, ja Elisa olisi voinut vaikka vannoa, että hän istui Iiris-tädin pihalla.
   "Mitä Iirikselle tapahtui? Mä sain kuulla vasta ihan vähän aikaa sitten, että Iiris on kuollut. Se oli ollut pitkään sairaalassa, enkä mä tiennyt siitäkään mitään. Se oli jättänyt mulle jotain tavaroitaan, ja niiden joukossa oli kirje, ilmeisesti Helgeltä. Siitä mä tiesin tulla tänne."



Silvan kulmakarvat kohosivat. "Vai niin, se selittää asioita. Iiris siis on kuollut. Kirje Helgeltä? Iiriksen on täytynyt järjestää asia niin, että sä löydät tänne itse", hän mutisi itsekseen ja näytti melkein voitonriemuiselta. "Ha! Ihan hänen tapaistaan."
   "Mutta miksei Iiris antanut näitä ja sitä kirjaa mulle jo paljon aikaisemmin? Kyllä mulla mielestäni olisi ollut oikeus saada tietää totuus tästä.. kaikesta", Elisa sanoi yrittäen estää tuohtumusta kuultamasta äänestään.
   "Sitä mä en tiedä. Ehkä hän halusi odottaa ja varmistaa, että sä olet valmis. Olisi ollut vahingollista, jos sä olisit saanut tietää liian aikaisin. Voimat ei kunnolla herää, ennen kuin ne tiedostaa itse. Tieto olisi tehnyt susta voimakkaan, ja se taas olisi tehnyt susta niin näkyvän, ettei enää mitkään suojaukset olisi auttaneet."



"Miten niin näkyvän? Ja mitkä suojaukset?" Nyt Elisa ei voinut enää olla korottamatta ääntään. "Kai säkin nyt tajuat, miltä tää kuulostaa? Ensin multa piilotellaan vuosikausia tällaista asiaa, enkä mä edes edelleenkään tiedä olenko mä seonnut vai näänkö mä unta vai mitä tässä tapahtuu. Mutta ei mulla oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa, koska tää on ensimmäinen kerta, kun mulle kerrotaan yhtään mitään mistään! Tiedätkö sä millaista on, kun ei ole koskaan nähnyt omaa äitään? Kaikki tämä salailu ja piilottelu, mikä tässä nyt on niin vaarallista? Miltä tässä pitää suojautua? Kuulostaa ihan siltä kuin joku vainoaisi mua tai jotain!" Hän yritti naurahtaa, mutta suusta pääsi vain epäuskoinen hengähdys. "Anteeksi", hän sanoi sitten, ja nolostui tajutessaan, että oli raivonnut ihmiselle - tai mikä tämä nyt ikinä olikaan - jota ei ollut tuntenut vielä päivääkään.

"Ei haittaa", Silva sanoi ja hymyili vähän. "Ihan luonnollista. Eikä sillä ole oikeastaan väliä, mitä mä kerron tai uskotko sä mua. Mä olen vähän niin kuin vaan välittäjänä tässä, sä tiedät kyllä itse. Voiman tuntee, kun se on. Ja muuten", Silva piti pienen tauon, "mäkin satun tietämään jotain siitä, millaista on, kun ei tiedä kuka on ja mistä tulee."
   "Anteeksi", Elisa sanoi taas. Häntä hävetti vielä enemmän, ja samaan aikaan hänen teki mieli kysyä Silvan menneisyydestä, mutta hän päätti olla jatkamatta enempää aiheesta.



"Mutta vastauksena sun kysymykseen..." Silva empi. "Sä tulet oppimaan, että tässä maailmassa on olemassa paljon muutakin kuin se, minkä kuolevaisten järki pystyy selittämään. On olemassa voimaa, joka on... Kuolevaisten maailmassa voisi sanoa, että on olemassa valoa ja pimeyttä, mutta tämä ei ole ihan niin yksinkertaista. Mutta on olemassa erilaista voimaa, tai itse asiassa paljon erilaisia voimia, ristikkäisiä voimia. Ja voimaan liittyy aina riski. Kun omistaa voimia, on tavallaan.. aina vaarassa. Ja mitä voimakkaampi on, sitä suurempi vaara."



Elisa ei ollut varma, ymmärsikö hän tätäkään asiaa.
  "Mutta alkaa olla myöhä. Sun pitää varmaan mennä joskus kotiinkin. Mä luulen, että me voitaisiin lopettaa tältä päivältä." Elisa hätkähti. Hänen ajantajunsa oli täysin kadonnut.




"Niin, joo", hän sanoi hitaasti. Häne ei olisi halunnut lähteä vielä, oli niin paljon asioita, joita hän ei ymmärtänyt. Silva tuntui lukevan hänen ajatuksiaan.
   "Ota tämä päiväkirja ja lue se", Silva sanoi. "Sehän on nyt sun. Ja olisi hyvä, jos tulisit uudestaan käymään."
   "Joo, totta kai tulen", Elisa sanoi ja huokaisi mielessään helpotuksesta.
   "Hyvä", Silva hymyili taas.

"Vielä muutama asia ennen kuin lähdet. Älä puhu tästä mitään. Koskaan ei voi luottaa kehenkään, tieto voi kantautua vääriin korviin. Eikä kuolevaisten ole muutenkaan hyvä tietää liikaa." Elisa nyökkäsi.
   "Toinen asia", Silva jatkoi. "Suosittelen, ettet rupea tekemään mitään villejä kokeiluja niiden voimien kanssa. Ne voi olla vähän... hankalat, ennen kuin niitä oppii hallitsemaan." Elisa nyökkäsi taas. Hänellä taisi olla siitä jo kokemusta. Silva ei jatkanut enää, ja Elisa kääntyi lähteäkseen. Sitten hän tajusi, ettei huoneessa ollut ovea.
   "Miten -"



Silva osoitti isoa kirjahyllyä. "Koeta sitä vihreäkantista kirjaa, sitä paksua siinä reunassa."
   Elisa tarttui kirjaan, ja siinä samassa hylly kääntyi ja nielaisi hänet sisäänsä, ja häneltä pääsi säikähtänyt huudahdus.



Sitten hän olikin jälleen kaupan takahuoneessa. Hylly kääntyi uudestaan ja Silva seurasi hänen perässään leveästi virnistäen.
   "Tosi hauskaa", Elisa mutisi vastaukseksi tämän ilmeelle. Itsekseen myhäillen Silva johdatti hänet takaisin kaupan puolelle.



Ulkona oli tullut jo pimeää. Sinisilmäinen kissa ilmestyi jostain heidän jalkoihinsa.
   "Se oli sun kissa", Elisa sanoi muistaen jotain, "mä olen nähnyt sen aiemminkin."
   "Sysi ei oikeastaan ole kissa, vaan henkiolento. Se vaan viihtyy parhaiten tuossa hahmossa."
   "Aivan..."
   "Se olit siis sinä! Mä luulin jo päässeeni jäljille, kun olin laittanut Sysin etsimään sua. Mutta sitten me hävitettiin jäljet. No joka tapauksessa. Sysi saattaa sut kotiin, kaiken varalta."



Tuntui oudolta, että kissa - tai tämä olento -lähtisi turvaamaan hänen selustansa, mutta vastaväitteistä tuskin olisi hyötyä. Samassa Elisa tajusi jotain, oli suorastaan ihme, ettei hän ollut tullut ajatelleeksi sitä aiemmin.
   "Tietääkö isä?" Elisa kysyi hitaasti. Hänen rintaansa puristi. "Tiesikö se tästä kaikesta?"
   "Kyllä." Silva empi. "Mä en tiedä, kuinka paljon. Mutta kyllä se tietää."



Elisa tunsi ikävän muljahduksen sisuksissaan. Hän ei osannut sanoa mitään, vaan oli jo lähtemässä, kunnes tajusi kääntyä takaisin Silvan puoleen.
   "Kiitos", hän sanoi, "kun... Mä en oikein tiedä, mitä mä odotin, kun tulin tänne, mutta en ainakaan tätä. Mutta... Kiitos."
   Silvan kulmat kohosivat melkein huomaamattomasti. "Älä suotta kiittele. Sä et tiedä, miten helpottunut mä olen, kun mä viimein löysin sut. Tai sä mut. Odota viestiä multa", Silva sanoi sitten ja viittasi hänet ovelle. "Sä kuulet musta pian."