Sivut

perjantai 25. helmikuuta 2022

Osa 3. Sana

Koitti vielä tämäkin päivä, että sain ulos uuden osan tätä tarinaa. Jospa tässä nyt innostuisi julkaisemaan vähän useamminkin, toki pelkästä innostuksestahan se ei ole kiinni, vaan myös ajasta. Toistaiseksi en kuitenkaan halua tätä kokonaan kuopata, vaikka tämä kahden vuoden julkaisuväli ei varsinaisesti palvele ketään, kun en meinaa enää itsekään muistaa, missä mennään. Kerrataan nopeasti edelliset tapahtumat, tarkempia yksityiskohtia haluaville suosittelen edellisten osien läpi selaamista.


Ylioppilaskirjoitusten ja sekavien tulevaisuudennäkymien keskellä Elisa saa kuulla isotätinsä Iiriksen kuolleen. Iiriksen tavaroiden joukosta löytyy kirje, joka johdattaa hänet vanhaan antiikkiliikkeeseen. Siellä Elisa tapaa salaperäisen Silvan, joka kertoo tälle tunteneensa Elisan edesmenneen äidin ja tämän vanhemmat, jotka kaikki olivat lumottuja, ja joiden voimat Elisa on perinyt. 
























Jos Elisa olisi ollut vähemän kuohuksissa, hän olisi saattanut huomata, että ovi lennähti itsestään auki hänen syöksyessä sisälle myrskypilven lailla. Sellaisille huomioille ei kuitenkaan ollut aikaa. Kotimatkan aikana raivo oli iskenyt Elisaan lumivyöryn lailla, kiihtyen sitä mukaa mitä lähemmäs kotia hän pääsi.












Isä istui olohuoneessa lukemassa sanomalehteä. Talo oli hiljainen, hiljaisuus painosti Elisan pysähtymään ja vetämään henkeä ennen kuin hän astuisi etulinjaan. Taistelusta ei jäisi kaunista jälkeä.






















"Sä tiesit." 
   Elisa ei voinut hillitä itseään. Strategioille ei ollut aikaa, oli mentävä suoraan asiaan. Isä kohotti katseensa, huomasi hänen seisovan ovensuussa ja taitteli lehden huolellisesti sanaakaan sanomatta. Elisan oli vaikea lukea häntä, kuten aina.














"Elisa?"
  "Sä oot tiennyt kaiken aikaa!"
  "Mistä on kyse?"
  "Äidistä!" Isän tyyneys raivostutti häntä. "Äidistä, tietenkin äidistä! Mikset sä ole kertonut mulle? Sä et ole koskaan puhunut äidistä mitään! Eikö mulla ole oikeus tietää?" 












"Miten, mistä sinä -"
   "Ei sillä ole väliä mistä mä kuulin, en ainakaan sulta! Selitä!"
   "Elisa, koita ymmärtää. Ei ollut mun vallassa -"



"Kenen vallassa se sitten oli? Kenen vallassa tää kaikki on?"
   Väsymys pyyhkäisi Elisan yli ja hänen oli toden teolla taisteltava, ettei olisi purskahtanut itkuun ja vajonnut sikiöasentoon lattialle. Jo toisen kerran saman päivän aikana hän oli räjähtämispisteessä. Hän hengitti syvään ja pakotti äänensä tasaiseksi. "Nyt tää saa riittää. Mä en kuuntele enää yhtään arvoitusta enkä leiki mitään leikkejä. Tiesitkö sä äidin voimista, kyllä vai ei?"

"Tiesin."
   "Mikset sä ole kertonut mulle?"
   Isä nousi seisomaan. "Se oli liian vaarallista. Sä et saanut tietää ennen kuin olit valmis. Elisa, sun täytyy ymmärtää, että mä en kuulu siihen maailmaan. Mä en ollut oikea henkilö siihen tehtävään, mä ymmärrän siitä kaikesta ihan yhtä vähän kuin -"












"Toi ei ole totta! Sä tunsit äidin. Olisit voinut edes kertoa, millainen se oli, millainen sen perhe oli. Ja äidin päiväkirja, miksi mä en ole kuullut siitäkään mitään? Sä olet mun isä. " 
   "Mä en tiedä mistään päiväkirjasta", isä sanoi hiljaa. 
   "No Iiris-täti kyllä tiesi! Miksi se ei - miksi -" Elisa muisti äkkiä jotain. "Miksi mä en tavannut Iiristä enää? Mä vaan lakkasin käymästä siellä, miksi? Mitä tapahtui?"


"Mä kielsin Iiristä ottamasta yhtetyttä", isä sanoi, ja vastaus tuli suoremmin kuin Elisa oli odottanut. "Ajattelin, että sekin olisi ollut riski. Kukaan ei edes tiennyt, olisiko sulla voimia vai ei. Mä luulin, että se oli sun parhaaksi."
   Elisa ei tiennyt mitä sanoa. "Miten sä saatoit? Miten sä voit salata multa jotain tällasta?"
   "Mä olen pahoillani -"
   "Mihin äiti edes tarkkaan ottaen kuoli? Aina vaan, että äiti oli sairas, äiti oli sairas - mutta mikä sillä oli, miten mä en tiedä edes sitä? Vai onko sekin valetta?"












Siihen isä ei saanut sanottua mitään, avasi vain suunsa ja näytti siltä kuin kaikki ilma olisi paennut hänestä.
   "Selvä sitten. Turha kai odottaa sulta enää yhtään mitään. Mä en anna tätä koskaan anteeksi", Elisa sai sihistyä ennen kuin kyyneleet ottivat vallan ja hän syöksyi isän ohi ulos huoneesta.
   "Elisa, koita ymmärtää -", isä sopersi hänen peräänsä, mutta hän oli jo mennyt. 












"Tässä, varo, se on vielä kuumaa."












Silva oli ilmestynyt ovelle kahden höyryävän mukin kanssa, joista toisen hän ojensi Elisalle. Kupista leijaileva tuoksu oli niin omintakeinen, ettei Elisa osannut yhdistää sitä mihinkään aikaisemmin juomaansa.
   "Ihan tavallista yrttihauduketta", Silva hymähti vastaukseksi Elisan äänettömään kysymykseen. "Mun omista kasvateista. Nokkosta, ratamoa, hibiskusta, ruusua. Niin, ja basilikaa - auttaa stressiin. Rentouttaa." 





















Elisa oli kysymäisillään, missä Silva yrttejään viljeli - tuskin kaupunkiasuntonsa parvekkeella - mutta päätti sitten jättää asian sikseen. Hän tunsi Silvaa jo tarpeeksi tietääkseen, että tälle monet uskomattomat asiat olivat täysin arkisia, eikä jokaisesta pikkuseikasta ollu syytyä kysyä tarkemmin, ellei ollut valmistautunut tarinaan, joka jätti kuulijan entistäkin hämmentyneemmäksi. Elisa tyytyi tapailemaan mukin reunaa varovasti huulillaan, ja siemaisi pienen huikan odotettua paremmalta maistuvaa teetä.

















Vaikka päivät kylpivät yhä lämmössä, illat alkoivat jo hämärtyä kesän kääntyessä kohti loppuaan. Silvan asunnossa paloivat kynttilät vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Elisa oli vieraillut Silvan luona viime aikoina usein, ja hän oli naiselle kiitollinen siitä, että tämä oli ottanut hänet siipiensä suojaan. Jasmin oli muuttanut jo aiemmin kesällä opintojensa perässä toiseen kaupunkiin, eikä Elisalla ollut Kuusikalliossa enää ketään.





















"No niin", Silva totesi istuutuessaan alas. "Miten kotona menee?"
   Elisan nousi seisomaan ja käveli ikkunalle. Hän ei pitänyt Silvan vakavaa keskustelua uumoilevasta sävystä. Oli helpompi kohdata asioita, kun ei tarvinnut sen lisäksi kohdata Silvan terävää katsetta. 
   "Sitä samaa. Eli ei mene mitenkään."
   "Etkö sä ole puhunut isäsi kanssa?" 





















Elisa ei vastannut, Silva tietäisi vastauksen sanomattakin. 
   "Ei ole puhuttavaa", Elisa hymähti sitten. "Eikä se siitä muuksi muutu. Jos se olisi musta kiinni, mä muuttaisin sieltä pois tällä sekunnilla."
   Silva hätkähti. "Oletko sä löytänyt jonkin asunnon?"





















"No en", Elisa puuskahti ja lysähti takaisin sohvalle. "Ensin pitäisi selvitä, miten sen työpaikan kanssa käy, että tietäisin mihin mulla on varaa. Ja jos mä en saa sitä paikkaa, niin sitten ei ole kyllä varaa yhtään mihinkään. Ja mitä ihmettä mä sitten teen! En mä voi iskän nurkkiin jäädä pyörimään."





















"Kuule -"; Silva aloitti, ja Elisa huomasi kiihtyneensä ja nolostui.
   "Tai siis, sitten pitää vaan keksiä jotain muuta", Elisa jatkoi yrittäen pakottaa äänensä rauhallisemmaksi. "Että ei tässä silleen mitään -", 
   "Mulla on tähän täydellinen ratkaisu."
   "Ei tässä nyt paljon taikasauvan heiluttelu auta", Elisa mutisi saaden Silvan hymyilemään vinosti.
   "Sen takia mä sut tänne pyysinkin, mulla on nimittäin ihan asiaakin."





















Tässä on nyt nimittäin niinkin sopiva tilanne, että tuolla yläkerrassa on tyhjillään yksiö. Ja se on - no, mun. Nykyään. Helge vuokrasi sitä aikoinaan, mutta mä en ole oikein viitsinyt väkisin raahata enempää kuolevaisia tänne pyörimään. Ymmärrät varmaan. Se on ollut mulla lähinnä varastona, olin melkein unohtanut koko jutun. Mutta sen saa nopeasti siistiksi ja ihan hyvässä kunnossakin se on. Mä olen miettinyt, että sun kannattaisi muuttaa sinne."
   Elisan suu loksahti auki, eikä hän meinannut saada sanaa suustaan. "Mut - Miten - Tai siis, voisinko mä? Tai -" 
   "Olisi muutenkin hyvä pitää sut tässä lähellä. Sun isäsi taloon asetetut suojausloitsut heikkenee koko ajan, ja pelkkä ajatuskin siitä, että sä asuisit yksin jossain... Asuntojen suojaamisessa on hirveä homma. Mun puolesta voit muuttaa ihan millon haluat, katotaan ne työkuviot sitten ajallaan. Auttelet vaikka tuolla alhaalla kaupassa, jos ei muuta."





















"No ei varmaan tarvitse kahta kertaa arvata, mitä mä vastaan", Elisa sanoi, eikä voinut kuin nauraa onnesta saatuaan ajatuksensa kasattua. "Totta kai mä haluan muuttaa sinne! Vaikka heti, nyt, huomenna, ihan millon vaan."
   "No, jos nyt kuitenkin käydään ensin katsomassa sitä asuntoa."
   "Voidaan käydä, mutta oikeasti mulle on ihan sama minkälainen se on. Mä asuisin hyvillä mielin vaikka tuolla alhaalla takahuoneessa. Kiitoskiitoskiitos, mä en voi käsittää mikä pelastava enkeli sä oikein olet!"
   "No jos ei kuitenkaan enkeli", Silva nyrpisti nenäänsä leikillään. "Eihän sellaisia ole olemassakaan. Sano vaan hengetär."






















Elisa silmäili huonettaan viimeisiä kertoja tietämättä mitä pitäisi tuntea. Asiat olivat lopulta edenneet nopeasti, yhtäkkiä huone ei riisuttuna näyttänytkään enää omalta itseltään. Hänen huoneeltaan, joka ei enää sitten ollutkaan hänen, olkoonkin että hän oli pitänyt sitä omanaan kahdeksantoista vuoden ajan.





















Tavaraa ei ollut paljon, kantamukset oli nopeasti lastattu isän autoon. Ei matka pitkä ollut, mutta Elisa oli emmittyään ottanut vastaan isän avun, olisi kaikki ainakin nopeammin ohi. He ajoivat hiljaisinä läpi hiljaisen keskustan. Päivä oli kolea.
   "Tästäkö käännytään?"
   "Joo, siitä." 





















Elisa ei ollut vaivautunut kertomaan yksityiskohtia tulevasta asuinpaikastaan, maininnut vain löytäneensä asunnon tutun kautta. Isällä oli ollut muuttoon kaikista vähiten sanomista. Elisa arveli Jenninkin olevan todellisuudessa helpottunut, että sai Elisan pois jaloistaan, vaikka tämä olikin kurtistellut kulmiaan muka huolestuneena, ja epäillyt Elisan selviytysmahollisuuksia suuressa maailmassa.
   Auto rullasi Kauppakadulle ja pysähtyi antiikkikaupan eteen. Isä selvitti kurkkuaan. 





















"No niin sitten", isä aloitti. "Perillä ollaan."
   "Jos mä sitten..."
   "Niin. Tuota."





















Elisa tapaili sekä reppuaan jalkatilasta että viimeisiä sanoja. Rinnan ympärille alkoi kiertyä tukala vanne, autosta oli päästävä ulos heti.
   "Kiitos... kyydistä", hän mutisi ja astui kadulle.
   "Pidä huolta itsestäsi", isä vielä huikkasi, kun hän haparoi loppuja tavaroistaan takapenkiltä. "Soita, jos tulee jotain. Ja muutenkin."
   "Joo", Elisa sanoi puoliksi kiinni lämähtävälle auton ovelle. Hän heilautti kättään, isä heilautti takaisin, hän seisoi kadulla, isä istui hetken paikallaan, käynnisti sitten auton ja ajoi pois.





















Elisa katsoi, kun auto kääntyi kulman taakse. Kaupan ovi kävi, ja Silva astui kadulle.
   "Tervetuloa", hän virnisti. "Mä autan sua kantamaan tavarat ylös."




Elisan asetuttua taloksi Silva otti hänet välittömästi taikuusoppiin. He vetäytyivät joka iltapäivä takahuoneeseen, jossa Silva istutti Elisan valtavien kirjapinojen ääreen lukemaan taikuuden teoriasta ja historiasta, taikaolennoista, taikaesineistä, loitsuista, kasveista ja yrteistä... Lista jatkui loputtomiin.
   "Sulla on kahdeksantoistavuoden edestä luvut rästissä, miten ihmeessä mä ikinä saan taottua sun päähän kaiken tämän", Silva tuskaili. Hän ei ollut opettajana kärsivällisimmästä päästä, ja Elisa mietti itsekseen, miten tämä oli itse omaksunut sen kaiken tiedon.


Silvan nopea rytmi oli kuitenkin Elisalle hyväksi. Hänelle ei jäänyt aikaa ihmetellä tätä uutta todellisuutta, johon hänet oli temmattu, kun Silva sai kaiken tuntumaan niin arkipäiväiseltä, tai niin arkipäiväiseltä kuin loitsujen opettelu saattoi kenestäkään tuntua.
   "No niin", Silva sanoi eräänä päivänä läimäytettyään jalustalle yhden kaikkein painavimmista ja vanhimmista kirjoista. "Ei tätä pänttäämistä enää kukaan jaksa. Mä luulen, että on aika siirtyä käytännön harjoituksiin." 


"Loitsut", Silva aloitti. "Loitsuihin tarvitaan aina Sana, ja se löytyy tästä. Sanan Mahdin Kirja, ehkä tärkein kirja, jonka sä olet eläissäsi nähnyt."

"Se pitää sisällään, no, koko Sanan mahdin. Eli voit kuvitella, että siinä on ihan hirveästi voimaa. Nyt, etsi sieltä Sana, jonka tarvitset."
   Elisa tuijotti kirjaa, kirja tuijotti takaisin. "Ai mikä sana? Tässähän on varmaan tuhat sivua, mistä mä tiedän... Etkö sä voi vaan kertoa sitä mulle? "
   "Ei kai tämä niin helppoa ole? Silloinhan kuka tahansa kuolevainen voisi oppia nämä samat asiat. Sun täytyy löytää se itse."


Epäröiden Elisa hipaisi yhtä sivuista, ja siinä samassa kirjan kannet läimähtivät kiinni tarraten kipeästi hänen käteensä. Elisa älähti ja pomppasi säikähdyksestä ilmaan, korkeammalle kuin olisi ikinä uskonut suorilta jaloilta pääsevänsä. Hän pyristeli päästäkseen irti, mutta kirja ei hellittänyt otettaan.


"Riittää", hän kuuli Silvan sanovan, ja kirja päästi irti. Elisa vetäisi nopeasti kätensä pois.
   "Tarkoitus ei ollut leijuttaa sua itseäsi", Silva sanoi pystymättä vastustamaan kiusausta. Elisa oli liian häkeltynyt vastatakseen piikkiin. "Yritä uudestaan."
   "Mutta - Miten? Mähän vaan koskin sitä ja se -"
   "Ah, katsos, se on vähän kuin eläimet, se haistaa pelon. Sun pitää uskoa siihen, ajattele, että sä tiedät jo, mitä olet kysymässä. Ja niinhän sä tiedätkin. Voima on sussa jo, sun pitää vaan valjastaa se. No niin, uudestaan. Kutsu Sana."


Elisa sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Hän kosketti kirjan sivua uudestaan, ja tällä kertaa hän tunsi jotakin - jotakin, jonkunlaista kihelmöintiä, lämmön tunteen rinnassaan. 
   "No? Taisi onnistua?"
   "Joo", Elisa henkäisi. Silva oli oikeassa, hän tiesi, vaikkei tiennytkään, mistä tiesi. Sana oli hänen.


"Hyvä. Sitten aloitetaan. Perusasiat ensin, me opetellaan tänään leijutusloitsu. Se on yleensä muutenkin ensimmäinen tapa, jolla lumottujen voimat alkaa antaa merkkejä itsestään. Okei, seuraa tarkkaan, mitä mä teen."


Silva heilautti kättään teatraalisesti, ja pöydällä oleva mustepullo nousi kuin käskystä leijumaan. Silva pyöritteli sitä hetken ilmassa, kunnes laski sen siististi paikoilleen.
"Nyt sinä."


Elisa tuijotti mustepulloa kiinteästi, ja yritti hakea Sanaa luokseen. Mitään ei tapahtunut. 
   "Yritä vaan, se vaatii aika paljon energian keskittämistä. Ota käsiliike mukaan, se voi auttaa aluksi", Silva neuvoi.


Tuntien olonsa lievästi typeräksi Elisa keskittyi kaikin voimin mustepulloon. Hän kohotti kätensä ja pyysi sitä leijumaan - Sana pääsi hänen huuliltaan ennen kuin hän ehti edes ajatella. Samassa pullo kohosi ilmaan muutaman sentin ja jäi tyynesti paikoilleen. 
    "Hyvä! Yritä nyt liikuttaa sitä."
     Elisa teki työtä käskettyä, ja pullo seurasi hänen kätensä liikettä pöydän reunan ohi. Luottamatta omiin kykyihinsä Elisa laski sen varovasti takaisin pöydälle.


Pullo kolahti pöydän pintaan, ja Elisa haukkoi henkeään.
   "Ei voi olla... Teinkö mä oikeasti tuon?"







"Tuosta ei ole hirveästi apua, Sysi. Tätä menoa mä en ikinä saa kaikkea purettua", Elisa hymyili hätistellessään otusta pois matkalaukustaan. Henkiolennoksi Sysin tavat olivat varsin kissamaiset. 
   Hän oli asunut Silvan luona jo monta päivää, ja yhä vain osa tavaroista lojui siellä täällä, viimeiset laukut olivat purkamatta. Hitaasti venytellen Sysi siirtyi pois laukun pohjalla olevan vaatemytyn päältä.


Elisa ravisteli kissankarvoja pois t-paidoistaan, kun yhden paidan sisältä sängylle tömähti äidin päiväkirja. 


Elisa tarttui päiväkirjaan ja avasi sen väliin taitellun paperin, äidin hänelle jättämän kirjeen, joka oli päivätty muutama kuukausi ennen äidin kuolemaa. Ensimmäisellä kerralla päiväkirjan avatessaan Elisa ei ollut päässyt kirjettä pidemmälle. Lukeminen teki liian kipeää, ja edelleen se sai solmun hänen sisällään kiristymään niin, että kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. 


Kultaseni Elisa,

Kun luet tämän, minä en ole enää luonasi. Olisin toivonut, että asiat menevät toisin, ja olen pahoillani, ettet saanut kuulla totuutta minulta. En ole voinut olla sinulle se äiti, jota tarvitsit. Olet silti minun tyttäreni, aina, ja sinulla on minun voimani, sama, joka meissä on kulkenut sukupolvelta toiselle. 



Elisa, tässä maailmassa on valittava tarkkaan, kehen luottaa. Voimista on maksettava hinta, joku haluaa aina valjastaa ne käyttöönsä. Mutta luota itseesi, älä koskaan epäile voimaasi. Jos pystyt, anna anteeksi se, että tämä puoli sinusta oli pimitettävä niin pitkäksi aikaa. Anna anteeksi se, että minut vietiin luotasi niin aikaisin. Se on paljon pyydetty, tiedän, mutta viha ei rakenna, se vain tuhoaa.

Äiti


Ei, ei hän tänäänkään pääsisi alkua pidemmälle. Elisa veti pyjaman ylleen ja työnsi päiväkirjan tyynynsä alle. Siellä se odottaisi häntä, juuri nyt hänen surunsa oli tiedonjanoa suurempaa.


Surusta huolimatta oli myös lohduttavaa nähdä kirjain kirjaimelta äidin paperille piirtämät sanat, etenkin hänen oma nimensä. Äiti oli ollut olemassa, joskus oli todella ollut aika, jolloin äiti oli pidellyt häntä sylissään ja puhunut hänelle, lausunut hänen nimensä. Kultaseni Elisa. 

♦ 

Kiitos, jos jaksoit tänne asti! Olisi kiva kuulla kommenttia, ihan siinäkin mielessä, että näkisin pyöriikö täällä enää kukaan.

 ♥, G

2 kommenttia:

  1. Vilkaisin tänne uteliaisuuttani ja tulin kertomaan, että tykkään sun kirjoitustyylistä. Taidanpa siirtyä osaan 1 :)

    VastaaPoista
  2. Täällä ollaan. :) Onhan tässä toki taukoa ollut, mutta mielenkiinnolla tätä edelleen lukee.

    Elisa suuttui aika kovasti, mutta se on toisaalta ihan ymmärrettävää. Eihän se ole kivaa, että itseltä on salattu tuollaista asiaa koko elämän ajan. Joka tapauksessa uskon tai ainakin toivon, että vähintään ajan myötä Elisa ymmärtää tuon salailun ja kykenee antamaan sen anteeksi.

    No mutta, oli kyllä hyvä osa. Mielenkiinnolla odotan jatkoa ja sitä, että Elisan voimiin päästään tutustumaan vielä vähän lisää. :)

    VastaaPoista