Osa 1. Uni

Täällä ollaan, elossa ja täysissä voimissa. Ensimmäinen osa ilmestyy puolen vuoden "tauon" jälkeen (hups). Mutta nyt tämä on ulkona, olen niin tyytyväinen itseeni! Jatkosta en edes viitsi luvata mitään, paras edetä kuten elämässäkin, osa kerrallaan.

Jättäkää toki kommenttia, (jos minulla enää on ollenkaan lukijoita)!

♦

♦

Elisa oli ajatellut usein, että hänen elämänsä oli kuin prinsessasadusta. Oli hieno talo ja rikas isä ja ilkeä äitipuoli. Hän itse ei vain sopinut kuvaan.

Minä en ole vähääkään prinsessa, hän ajatteli katsoessaan kuvajaistaan peilistä, pikemminkin paha noita.

Hän kampasi suurimmat takut pois hiuksistaan - alkoiko juurikasvu jo näkyä? - ja huuhteli kasvojaan nukkumisen jäljiltä. Yöt alkoivat olla yllättävän hiostavia, vaikka oli vasta alkukevät. Hänen ikkunansa tosin antoi itään, aamuaurinko ehti korventaa sitä monta tuntia.

Senkö takia Elisa heräsi aina, sinäkin aamuna, ennen muita? Hän luikahti ääneti käytävän toiselle puolelle takaisin huoneeseensa odottamaan. Edellisiltana oli jäänyt kesken Sadan vuoden yksinäisyys, Elisa kaivoi sen esiin. Jostain syystä García Márqueziin oli vaikea keskittyä. Elisan mieleen pulpahteli kuvia edellisöisestä unesta.

Hän oli ollut taas lapsi ja istunut Iiris-tädin kanssa tämän puutarhassa. Täti oli poiminut appelsiineja  puusta ja puristanut niistä mehua suoraan kannuun. Elisa hymähti. Puutarha oli aikanaan tuntunut hänestä ihmeelliseltä paikalta, jotenkin taianomaiselta. Sen oli täytynyt johtua siitä, että hän oli ollut lapsi. Ihan tavallinen piha se varmaan olisi, jos nyt näkisi sen uudestaan. Eikä Iirikselläkään sentään appelsiinipuita ollut.

Sitten uni-Elisa oli lähtenyt kotiin ja Iiris oli katsonut portilta hänen peräänsä. Näky oli samanlainen kuin usein lapsena, kun hän oli koulun jälkeen vieraillut Iiriksen luona.
   Elisa puisteli Iiriksen mielestään ja keskittyi jälleen kirjaan.

Puoli yhdeksältä oli turvallista mennä alas. Talo olisi tyhjä ja hän saisi nauttia aamustaan rauhassa. Elisa piti hitaista aamuista, vaikkei ikinä nukkunutkaan pitkään. Oli aikaa juoda paljon kahvia, lukea, pukeutua hitaasti, yksi vaatekappale kerrallaan, ja kun muut olivat töissä ja koulussa, hän saattoi liikkua missäpäin taloa tahansa tulematta häirityksi.
   Jostain tulvi käytävään rasvan hajua.



Elisa huomasi iloinneensa liian aikaisin. Jenni oli keittiössä tekemässä aamupalaa, eikä irrottanut katsettaan hellasta, kun kuuli Elisan tulevan. "Huomenta", kuului tervehdys, ja heti perään: "eikö sun pitäisi olla koulussa?"

Elisa sai vaivoin tukahdutettua huokauksen. Ihan kuin Jenni ei olisi sitä tiennyt.
   "Lukuloma", hän totesi yrittäen pitäen kaikki sävyt poissa äänestään.
   "Mikäs koulu se sellainen on mistä lomalla ollaan?" Elisa ei taaskaan tiennyt, yrittikö Jenni  ärsyttää tahallaan vai vitsailla, joten hän päätti olla vastaamatta. Jääkaapissa oli enää yksi appelsiinimehutölkki.

Aamu ei sittenkään ollut alkanut kovin hyvin. Isä oli töissä, Markus koulussa, miksei hän ollut ottanut tätä huomioon?
   "Ensimmäinen asiakas perui, menenkin töihin vasta iltapäivällä", Jenni selitti. Niin just, Elisa ajatteli. Tänään luettaisiinkin sitten vain koulukirjoja.
   "Paistoin räiskäleitä, ota ihmeessä."
   "Ei kiitos." Hän ei syönyt aamuisin muutenkaan, saati räiskäleitä. "Tämä riittää."

♦

Keittiöstä tuntui viime aikoina tulleen ei-toivottu kohtaamispaikka. Tällä kertaa häiritsijä oli Markus, jolla oli tapana maleksia keittiöön aina kun kuuli jääkaapin oven avautuvan.
   "Kato, sehän on kömpinyt ylös luolastaan!" Markus virnisti. "Kai tosta riittää muillekin?"
   "No enpä usko", Elisa tuhahti.

"Tarkemmin ajatellen, en mä olis halunnutkaan. Noihan happanee sun pelkästä katseesta."
   "Häivy tai mä hapatan sut."

Markus väänsi naamansa muka-kauhistuneeseen irveeseen. Tuskin hän oli ehtinyt hävitä Elisan näköpiiristä, kun keittiön ovi kävi taas.
   "Sähän oikein kokkaat! Ai kun kiva!"

Elisa muljautti silmiään appelsiininpuolikkaille. Oliko Jennillä jotain asiaakin? Vai eikö täällä saanut enää pilkkoa muutamaa hedelmää ilman että joku oli hengittämässä niskaan?
   "Käypä yläkerrassa, isälläs on asiaa."
   "Ai kun kiva", Elisa ei voinut olla sanomatta, "oletko sä ruvennut sen sihteeriksi?"
   "Juhani on työhuoneessa", Jenni jatkoi välittämättä Elisan huomautuksista.
   "Hyvä on, hyvä on", hän puuskahti ja pudotti veitsen kädestään.

Elisa koputti kevyesti oveen ja astui sisään. Hänet kohtasi tuttu näky, isä istumassa työpöytänsä takana, kuten aina. Siinä missä Elisan piilopaikka oli hänen huoneensa, isä linnoittautui työhuoneeseen.

Jotain samaa heissä siis oli. Kai he sitten olivat sukuakin, vaikka välillä Elisa epäili sitä. Isä tuntui niin kaukaiselta, Jennin ja Markuksenkin kanssa joutui tekemisiin useammin.
   "Odota hetki, kirjoitan yhden sähköpostin loppuun", isä sanoi ja Elisa käveli ikkunalle miettien, mistä isä mahtoi haluta puhua.

"Mitenkäs ne kirjoitukset on menneet?"
   "Hyvin." Tässä ei voinut olla kaikki.
   "No hyvä, hyvä. Ja yksi aine on jäljellä, niinhän?"

"Niin. Psykologia." Elisa oli tutkailevinaan kirjahyllyä. Hän ei pitänyt keskustelun suunnasta.
   "Milloinkas ne haut nyt sitten alkavat?"
   "Ensi viikolla."
   "Joko sä tiedät, mitä meinaat tehdä? Lukion jälkeen."

"No siis...", Elisa selvitti kurkkuaan. Mitä siihen nyt voisi vastata? "Olen mä miettinyt.. Tai en."
   "Eikös se psykologia kiinnostanut? Sähän olet pärjännyt siinä tosi hyvin."
   "Ei se psykologia oikein... Kiinnosta mua."
   "Johonkin yliopistoon kuitenkin?"

Elisa antoi katseensa lipua hyllyä pitkin vastaamatta mitään. Fitzgerald, Foster, Gaiman.
   "En mä tiedä..." Gauthier, Gogol. Grisham.
   "No mitä sitten?" Hamilton, James, Johnson.
   "Mä en aio hakea mihinkään."
   "Mitä?" Elisa tunsi kuinka isä kääntyi katsomaan häntä.

"Elisa, kai ymmärrät, että -"       
   Elisa kumartui tutkimaan alahyllyä. "Ai sulla on Kuin surmaisi satakielen."
   "Minä ja Jenni halutaan vain sun parasta."
   "Niin. Joo."

Isä tuntui hakevan oikeita sanoja. "Miettisit edes vaihtoehtoja -"
   "Mä lainaan tätä." Niine hyvineen hän pujahti isänsä ohi kirja mukanaan.

Olisi pitänyt arvata. Elisa ei todellakaan halunnut ajatella asiaa juuri nyt. En halua juuri nyt mitään muuta kuin uppoutua tämän pariin hedelmälautasen kanssa - ne hedelmät! Samassa hän muisti, että iltapala oli jäänyt kesken. Hitto, ei jaksaisi enää millään vaivautua alas. Elisa astui huoneeseensa ja näky sai hänet pysähtymään niille sijoilleen.

Siinä hänen iltapalansa leijui keskellä huonetta, kiivit ja appelsiinit tasaisina siivuina, jogurtti kauniisti pienessä kupissa lautasen reunalla. Elisa syöksähti vaistomaisesti kohti lautasta, aivan kuin se olisi ollut vaarassa pudota, vaikkei sillä näyttänyt olevan mitään hätää ilmassa leijuessaan.

Elisa puristi lautasta tärisevin käsin. Se pysyi kiltisti hänen hallussaan, eikä osoittanut merkkejä mistään epätavallisesta, kunnes hän hellitti otettaan hieman. Lautanen irroittautui hänen otteestaan ja jäi leijumaan muutaman sentin hänen kätensä yläpuolelle. Elisa pidätti hengitystään. Hänen ruokahalunsa oli äkisti kadonnut, eikä hän osannut muuta kuin tuijottaa. Tapahtumalle ei ollut olemassa mitään järkevää selitystä. Oliko hän tulossa hulluksi?

♦

Hämärä laskeutui huomaamatta, yhtäkkiä oli niin pimeä että katulamput syttyivät. Elisa ja Jasmin istuivat keinussa erään Kauppakadun kerrostalon leikkikentällä. He olivat tehneet sitä useimpina iltoina kolmen vuoden ajan, kävelleet keskustaan notkumaan jonnekin. Joskus he tapasivat Jasminin kotona, kuuntelivat levyjä ja joivat teetä tämän pienessä huoneessa.

Jasmin perheineen asui paritalossa, alue oli aivan erilaista kuin Ulpukkatie. He eivät koskaan viettäneet aikaa Elisan luona, Jasmin oli käynyt Vaahteralehdoilla vain kerran.
   "Mikä fiilis? Nyt kun kirjoitukset on takana", Jasmin kysyi rikkoen hetken kestäneen hiljaisuuden.
   "Helpottunut", Elisa sanoi ja hymyili ystävälleen. "Sä et kai voi sanoa samaa?"

Jasmin virnisti. "Niin no, heti perään alkaa pääsykoeurakka, joten en kai."
   Jasmin haki lukemaan poliittista historiaa ja valtio-oppia. Elisa ei ollut yllättynyt kuullessaan, miten tarkasti Jasmin oli suunnitellut kaiken. Sellainen Jasmin oli, tiesi aina mitä halusi. Hän oli itsevarmin ja määrätietoisin ihminen, jonka Elisa tunsi. Ehkä juuri se oli Jasminissa vetänyt häntä puoleensa silloin kolme vuotta sitten, kun he olivat aloittaneet lukion.

Tai sitten he olivat tunteneet yhteenkuuluvuutta, koska olivat molemmat olleet ulkopuolisia. Jasminin perhe oli juuri muuttanut Kuusikallioon, eikä Elisalla ollut ollut kavereita oikeastaan ikinä. Oli miten oli, heillä oli synkannut heti. Ensimmäisen viikon jälkeen oli tuntunut, että he olisivat tunteneet toisensa aina, ja sen jälkeen he olivatkin viettäneet koko lukioajan kahdestaan.

Koulussa oli puhuttu, puhuttiin varmaan edelleen selän takana, että heidän välillään olisi enemmän kuin ystävyyttä. Jasmin oli pistänyt puheille lopun, eikä kukaan enää kehdannut sanoa mitään päin naamaa. Lukiossa kukaan ei ollut enää muutenkaan huudellut Elisalle mitään, ei sen jälkeen kun hän oli alkanut liikkua Jasminin seurassa.

Ja nyt Jasmin oli lähdössä. Elisa oli varma, että hän pääsisi opiskelemaan ensiyrittämällä. Jasmin oli älykäs, ei sillä tavalla kuin Elisa itse, joka oli aina ollut kiinnostuksen puutteesta huolimatta hyvä koulussa, vaan oikeasti älykäs. Jasmin lähtisi ja Elisa jäisi.
   "Entä oletko sä miettinyt -"
   "En", Elisa huokaisi tietäen mitä Jasmin oli kysymässä. "Tai olen. Tai en tiedä. Mulla ei ole mitään hajua mitä mä haluaisin tehdä."
   "Entäs se kirjallisuustiede?"
   "Joo ei. Okei, mä rakastan lukemista, mutta... Ei. En mä tiedä, olenko mä vaan laiska vai pelkuri vai kykenemätön päätöksentekoon vai mikä?" Elisa tuskaili, sitten häntä alkoi itseäänkin naurattaa.

"Mutta jotain mun on pakko keksiä"; hän sanoi sitten vakavoituen. "Hankin töitä, etsin jonkun kämpän jostain. Tonne mä en jää asumaan."
   "Hei, ihan rauhassa nyt. Me vasta valmistutaan, sulla on aikaa koko loppuelämä. Pidät nyt välivuoden ja mietit ihan rauhassa. Tuut aina mun luona käymään - jos mä siis pääsen mihinkään."
   "Totta kai sä pääset. Ja mähän tulen! Vaikka joka viikko." He nauroivat ja juttelivat vielä hetken. Elisa oli kertomassa hedelmäepisodista, mutta muutti sitten mieltään. Jasmin oli fiksu, mutta hänkään ei osaisi selittää levitoivaa lautasta. Elisa oli itsekin päättänyt olla ajattelematta koko asiaa, hän oli varmasti vain kuvitellut kaiken.

Lopulta he huomasivat kadottaneensa ajantajun jälleen kerran. He hyvästelivät ja lähtivät eri suuntiin, Elisa päätti mennä kotiin pidempää reittiä, ilta oli kaunis eikä erityisen viileä.

Keskustan kadut olivat valaistut, eikä missään näkynyt ketään. Silti Elisalla oli omituinen tunne, että häntä tarkkailtiin. Ehkä, hän järkeili, sellainen tunne tulee aina kun liikkuu yksin pimeällä kadulla. Tunne ei kuitenkaan hävinnyt.

Äkkiä hän näki silmäparin ja pysähtyi kuin seinään. Elisan sydän jätti yhden lyönnin väliin ja rauhoittui sitten. Hän sätti itseään hölmöydestä, ei häntä tarkkaillut kukaan muu kuin harmiton kulkukissa.

Kissa jatkoi hänen tuijottamistaan ja hän tuijotti takaisin. Sen silmät olivat hätkähdyttävän siniset, ne  säihkyivät pimeässä kuin jalokivet. Tarkemmin ajatellen oli omituista, että se istui penkillä keskellä kävelykatua, eikä luikkinut jossain syrjäkujilla. Kissa ei hievahtanutkaan, vaan tuijotti Elisaa herkeämättä. Elisa räpäytti silmiään. Mistä sitä kissojen aivoituksia tiesi, ehkä hänen ei pitäisi väkisin etsiä omituisuuksia joka asiasta. Hän käänsi katseensa pois ja jatkoi matkaa.

♦

Pitkästä aikaa Elisan teki mieli kirjoittaa. Lapsena hän oli kirjoitellut usein, keksinyt satuja ja tarinoita. Nyt hänen mieleensä oli tullut runonsäe, kun vain saisi ajatuksesta kiinni, jotta -
   Oveen koputettiin. Se siitä sitten. 
   "Sisään vaan", Elisa huusi oven toiselle puolelle. Hänen isänsä astui sisään.

Isän ilme oli aina vakava, mutta jostain syystä Elisa tiesi silti heti, että jotain oli tapahtunut. Hän arvasi sen jo siitä, että isä tuli hänen huoneeseensa. Isä ei koskaan tehnyt niin.
   "Elisa", isä sanoi. Hän etsi jälleen oikeita sanoja, muttei ilmeisesti löytänyt niitä, ja päätti vain sanoa niin kuin asia oli. "Iiris-täti on kuollut."

Elisa puristi muistikirjaa rintaansa vasten. Omituinen tyhjyys tuntui leviävän hänen mahanpohjaansa. Hän ei ollut nähnyt Iiristä vuosiin, viimeksi joskus lapsena. Miksei hän ollut selvittänyt missä Iiris asui nykyään, miten tämä voi. Edes puhelinsoitto. Hän ei ollut uhrannut Iirikselle ajatustakaan, ei sen jälkeen kuin... Ei se jälkeen kun oli nähnyt tädistä unta.

Uni! Kauhistuttava ajatus hiipi Elisan mieleen. Oliko hän... Oliko hän tiennyt tämän tapahtuvan? Oliko hän nähnyt tämän ennalta?

Iiris-täti oli tehnyt hänen sänkynsä yllä riippuvan unisiepparin, punonut pajusta ja maalannut sulat.
   Hän oli nähnyt Iiriksestä unta, eikä siltikään ollut ottanut yhteyttä.

Yhtäkkiä Elisa huomasi olevansa isänsä halauksessa, silmät kyynelistä poltellen. Iiris, hänen äitinsä täti ja ainoa elossa oleva sukulainen, ainoa linkki hänen ja äidin välillä, oli kuollut.

♦